Raapusteltuani eräänä kevätiltana rantakivellä muistiinpanojani, ajattelin, että voisin koettaa sanoittaa niitä “podcastääniviestin” muotoon. Intoudutaan toisinaan ystävieni kanssa vaihtamaan kymmenminuuttisia ääniviestejä (mitä btw rakastan!!), joita vitsaillen kutsun podcasteiksi. Yksin elävänä, mutta rajalliset live-kohtaamisvoimavarat omaavana olentona, oon huomannut, että ääneenajattelun tarpeeni ylittää toisinaan sen kohteliaan rajan, minkä verran ystäviään voi kerralla spämmätä. Viihdyn itse erilaisten podien, dokkareiden ja kirjoitusten parissa, ja luulen, että taustalla on hautonut jo pidempään ajatus - tai tarve - oman sisäisen maailman availusta, jakamisesta. Kevyestä luomisesta, epämukavuuden siedon harjoittelemisesta, siitä, että uskaltaisi jakaa omia keskeneräisiä ajatuksiaan, suhtaua itseen ja omaan tekemiseen vähemmän vakavasti.
Heti tekee mieli disclaimata, että ainakin tässä hetkessä elämäni on, toisinaan enemmän, toisinaan vähän vähemmän, kognitiivisten haasteiden sekä aivosumun värittämää. Oon aina ollut intohimoisen tarkka sanojen kanssa, ihaillut erilaisten kirjallisten ulottuvuuksien rakentumista. Saanut kokea ajatusvirran nousevan sisältäni kuin itsestään, punoutuen lopulta melkein käsittämättömällä tavalla kokonaisuudeksi, jota on ohjaillut jokin punainen lanka, minkä olemassaolon oon huomannut ehkä itsekin vasta jälkikäteen. Noh, nyt opettelen sietämään epämukavuutta sen suhteen, että sanamuodot tai päätteet eivät pinnistelemisestä huolimatta aina osukaan oikein, että usein punainen lanka katkeaa, ja toisen pään sekä teipin etsimiseen voi kulua hetken aikaa. Silti toivon, että sanojeni kautta välittyisi rakkauteni niihin, sekä arvomaailmani, asiat, jotka ovat minulle tärkeitä, ja jutut, jotka kulloinkin kiinnostavat.
Höpöttely näin tuntuu paikoittain aika jäykältä ja jännältä, mutta ehkä se helpottuu! Tai sit kyllästyn, ei voi tietää, ja en lupaa mitään!
Heippu ♥
Otsikko on lainaus Anna-Riikka Carlsonin teoksesta Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä.
Share this post